Virtaa vapaaehtoistyöstä!

Vuosi 2011 on vapaaehtoistyön vuosi! Euroopan Neuvosto on nimennyt vuoden 2011 virallisesti Aktiivista kansalaisuutta edistävän vapaaehtoistyön Euroopan teemavuodeksi. Vuoden tavoitteena on tuoda esiin vapaaehtoistoiminnan merkitystä, lisätä vapaaehtoistoiminnan arvostusta sekä saada uusia vapaaehtoisia mukaan toimintaan. Lisäksi teemavuonna halutaan kiittää vapaaehtoisia heidän tekemästään arvokkaasta työstä. 

Vapaaehtoistyön muotoja on olemassa valtavan laaja kirjo laidasta laitaan. Vanhusten ulkoiluseurana olemista, erilaisten kerhojen vetämistä ja tapahtumien järjestämistä, kaverina tai vertaisapuna olemista… Järjestöissä, yhdistyksissä, urheiluseuroissa, palvelukodeissa, kirkon piirissä, melkein missä vain! Oikeastaan vain oma mielikuvitus asettaa rajat sille, missä kaikkialla vapaaehtoistyötä voi tehdä. Netistä googlettelemalla löytyy valtavasti vaihtoehtoja, ja myös suora yhteydenottaminen itseä kiinnostavaan yhdistykseen tai muuhun organisaation voi poikia mielenkiintoisen vapaaehtoistyöpaikan. 

Miksi sitten tehdä vapaaehtoistyötä? Ensinnäkin erinomaisena syynä vapaaehtoistyölle voi pitää hyvän mielen tuottamista niin muille kuin itselleenkin. Vapaaehtoistoiminta voi olla hauska ja mielenkiintoinen harrastus siinä missä joku muukin, ja paikasta riippuen siihen saa uhrattua aikaa juuri niin paljon kuin itse haluaa. Lisäksi vapaaehtoistyön tekeminen voi antaa uutta ideaa omien ammattihaaveiden miettimiseen ja samalla kartuttaa ansioluetteloa. 

Esimerkiksi Kansalaisareenasta löytyy paljon lisää tietoa vapaaehtoistyöstä sekä vapaaehtoistyön vuodesta.

Maailma muuttuu...

Pari päivää sitten Facebookissa surffaillessani törmäsin seuraavanlaiseen kuvaan:

Aika nappiin osuu, sanoisin! Eikä ajassa tarvitse välttämättä mennä taaksepäin edes tuota 15 vuotta…

Vielä muutama vuosi sitten omistin kasoittain cd-levyjä ja stereot, ja ne olivatkin lähes päivittäisessä käytössä. Reilu vuosi sitten muuton yhteydessä viimeisiään vetelevät stereot päätyivät kierrätykseen, enkä niitä ole sen koommin juuri edes kaipaillut. Onhan olemassa Spotify. Cd-levyt pölyttyvät hyllyssä, ja tietokoneeseen asennetut kaiuttimet ajavat asiansa vallan mainiosti.

Opiskelija-asunnossa asuessani tapasin silloin tällöin käydä talon yhteisessä kerhotilassa lukemassa sinne tilatun Helsingin Sanomat, vielä kotona asuessa kun oli tavaksi jäänyt lukea säännöllisesti päivän lehti. Nykyisin minulla on tunnukset lehden digi-versioon, joten selailen lehteä enää oman läppärini näytöltä.

Nyt alkaa kuulostaa jo antiikkiselta, jos sanon että 15 vuotta sitten minulla oli monta kirjeystävää ympäri maailmaa. Ala-asteikäisen englanninkielentaidolla väkersin ihan oikeita paperisia kirjeitä sanakirja apunani. Kirjeet koristeltiin Tiimarista ostetuilla tarroilla. Sittemmin yhteys useimpiin näistä ystävistä on katkennut, mutta muutaman kanssa vaihdan edelleen kuulumisia. En tosin kirjeitse, vaan lähinnä sähköpostitse. Joskus pitkän sähköpostiviestin kirjoittaminenkin tuntuu liian vaivalloiselta, ja sen sijaan heitän ystävälle lyhyen viestin Facebookissa.

Elokuvia sentään katson vielä elokuvateatterissa tai dvd:ltä omalla kotisohvalla enkä juuri lataile netistä. Aika monessa muussa jutussa tietokone ja internetin ihmeellinen maailma näyttävät minunkin arkipäivässäni varastaneen itselleen ison osan tehtäviä. Toisaalta se on valtavan kätevää, mutta toisaalta taas välillä hieman ikävöin niitä Tiimarin tarroja ja hajustettuja kirjepapereita...

Minun tarinani: Marja-Leenan mutkikas opiskelupolku, osa 2

Minun tarinani –juttusarjassa seuraamme erilaisia nuoria heidän poluillaan koulutus- tai työelämässä tai matkalla kohti omia tavoitteitaan. Tämä on toinen osa Marja-Leenan tarinaa, joka ensimmäinen osa julkaistiin viime viikolla.

"Nyt on alkanut kolmas vuosi Porissa, eikä sosionomin koulutus ole minua varten. Työharjoittelut ovat viimeistään todistaneet, etten osaa toimia sosiaalialan työtehtävissä. En jaksa leikittää lapsia, vaihdattaa vanhusten vaippoja ja lastensuojelulaitos vasta musersikin kaikki hyvät käsitykset sosiaalialasta. En kuitenkaan missään vaiheessa ole ollut luovuttamassa, koska luultavasti toivon käsitykseni muuttuvan ja ehkä jossain vaiheessa alkaisinkin kaveriksi sosiaalialan kanssa. Tulevaisuus näyttää mitä tulee käymään, mutta tällä hetkellä joku vetää minua edelleenkin sinne suuntaan mihin olisin halunnut jo yläasteen jälkeen. Koulua on jäljellä vielä puolitoista vuotta. Jospa sen jälkeen uskaltaisin tehdä sitä, mitä oikeasti haluaisin.

Tällä hetkellä pitäisi ruveta miettimään opinnäytetyötä, enkä ole päässyt ajatuksista puusta pitkälle. Harjoitusopinnäytetyösuunnitelman olen tehnyt liittyen koulukiusaamiseen, mutta oikeastaan koko aihe ei edes kiinnosta. En haluaisi tehdä huonoa työtä sen vuoksi, ettei aihe kiinnosta, mutta jos parempaa aihetta ei synny, pitää johonkin tyytyä. Olin kesän töissä vanhainkodissa ja vanhukset aiheena kiinnostaisi, mutta koska olen koulussa valinnut suuntautumisopinnoikseni sosiaalipedagogisen lapsi- ja nuorisotyön, en luultavasti voi valita siitä poikkeavaa aihetta. Joka tapauksessa työn pitäisi vuoden päästä olla valmis, eikä alku näytä lupaavalta.

Ei pitäisi valita koulutusta pelkän sellaisen ajatuksen mukaan, että johonkin kouluun on vain pakko päästä. Eikä senkään mukaan, mitä vanhemmat siitä ajattelevat. Mutta valinta on tehty toistaiseksi, ehkä puolentoista vuoden päästä valitsen uudestaan mutta sillä kertaa aion tehdä sen eri kriteereillä.”

Marja-Leenan tarina saa jatkoa vielä myöhemmin syksyllä. Silloin kuulemme kenties sen, onko Marja-Leenalla edelleen yhtä negatiiviset fiilikset koulutusalastaan ja onko uusia tulevaisuudensuunnitelmia jo mielessä...