Aloitan syksyllä viimeistä vuotta lähihoitajalinjalla ammattiopistossa, joten keväällä kun alkoi miettimään kesätyöhakua niiden saaminen oli melko varma nakki. Päätin hakea kuukauden kesätyöpaikkaa nuorisotoimelta lasten kesäleiriohjaajaksi, ajattelin että se olisi varmasti paras kesätyö ikinä. Tiesin sen olevan kesäkuun pesti, joten päätin ettei töiden haku siihen loppuisi, ja kysyin sijaisen paikkaa heinäkuusta lähtien terveyskeskuksesta, koska tiesin siellä olevan pulaa työntekijöistä. Minulle luvattiin sijaisen paikka terveyskeskuksen vuodeosastolta heinäkuusta koulujen alkuun asti, huokaisin helpotuksesta koska kesälle olisi nyt varmasti luvassa töitä. Ajattelin, että kun kesäleiriohjaajan paikka selviää, niin ei haittaa niin paljoa vaikka ei sitä saisikaan. Saisimpahan sitten lomailla kesäkuun.
Yhtenä päivänä sainkin sitten puhelun tuntemattomasta numerosta ja vastasin. Minulle esitteli itsensä nuorisotoimenjohtajan sijainen ja kertoi että minulle olisi töitä kesäkuulle leiriohjaajana, jollen ole lupautunut jo muualle. Kerroin, että tulen mielelläni kesäkuuksi leireille. Sovimme, että tapaamme ensimmäisessä leirikokouksessa, jolloin näkisin myös ketä muita leireille tulisi ohjaajiksi. Puhelun päätyttyä olin iloinen ja ylpeä itsestäni, että olin tullut valituksi. Soitin ensimmäisenä äidille ja kerroin uutiset. Saman tien sieltä tuli jo varoituksia, että miten minä jaksaisin koko kesän paiskia töitä. "Nuorena jaksaa, lomailen sitten eläkkeellä", totesin päättäväisenä.
Kesätyöt leiriohjaajana lasten kanssa olivat juuri sitä mitä olin kuvitellut, parasta ikinä. Sai joka päivä touhuta pihalla, pelailla ja keksiä lasten pään menoksi kaikenlaista ohjelmaa. Kesätyöntekijöitä ei laitettu valvomaan öitä, mutta ohjaajakokoukset pidettiin aina lasten mentyä nukkumaan ja ne venyivät yleensä aina pitkälle yli puolen yön. Loppuleiristä väsymys alkoi painaa ja välillä kiukutti, mutta kaikki se touhuamisen määrä piti mielen virkeänä. Opin hirveästi leireillä lasten käyttäytymisestä eri ikävuosina, kun ensiksi oli 3-4-luokkalaisia ja sitten 5-6-luokkalaisia sekä muutama 7-luokkalainenkin oli vielä otettu varasijoilta mukaan. Lisäksi sitä ei ymmärrä miten sosiaalisesti kuormittavaa tuollainen leireillä olo voi oikeasti olla. Kun on niin pitkän aikaa vain samojen ihmisten kanssa, väkisinkin alkaa toisen naama jossain kohtaa ottaan päähän. Viikonlopun kun oli kotona sitä halusi vain nukkua ja olla yksin, mutta pitihän sitä kavereita nähdä kuitenkin. Leireillä oli aivan mahtavaa, mutta kyllä oli mukava palata niiden jälkeen kotiinkin.
Heinäkuun ensimmäinen päivä aloitin työt sitten terveyskeskuksen vuodeosastolla, jossa hoidetaan potilaita jotka eivät syystä tai toisesta pärjää kotona, lähinnä he ovat vanhempaa väestöä. Lisäksi jonkin verran osastolla on potilaita katkaisuhoidossa. Vuodeosastolla paikka on aina väliaikainen, josta potilas kotiutuu tai pääsee toiseen vakituiseen hoitopaikkaan. Ensimmäiset päivät vuodeosastolla olivat totuttelemista siihen että ympärillä on niin paljon työkavereita. Alussa minua ahdisti ja tuntui että joku on koko ajan hönkimässä niskaan, mutta pikku hiljaa aloin ymmärtää ilmapiiriä ja se minua. Aina jos työkavereita on monta kymmentä löytyy niitä joidenkin kanssa kemiat eivät kertakaikkiaan kohtaa, mutta pääasia että tulee silti toimeen jotta voi tehdä yhdessä töitä. Ongelmia tuli alussa myös sen suhteen että olen sijainen, vaikka en ole valmis lähihoitaja. Minuun ei oikein luotettu ja välillä minun niskaani tosissaan höngittiin enemmän kuin muiden. Onneksi luja tahto vei minua eteenpäin ja halusin entistä enemmän näyttää että vaikka en osaa kaikkea heti, voin ne asiat oppia. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Tuntuu kyllä että olen nyt näyttänyt sen ja on ollut ihanaa saada positiivista palautetta niin työkavereilta kuin potilailtakin.
Näin nuorena, 17-vuotiaana myös joskus potilaiden intiimiasioiden hoito tuntuu hankalalta. Enemmän sitä ajattelee etukäteen, että miten miehen katetrointi onnistuu tai vaikka peräruiskeen antaminen. Vaikea ehkä uskoa, mutta oikea suhtautuminen noihinkin asioihin tulee oikeasti luonnostaan. En voi sanoa, että olisin täysin tottunut esimerkiksi noihin juttuihin vielä, mutta jotenkin se tietty vakavuus potilaan intiimeihin tulee luonnostaan. Sen ymmärtää, että ne ovat herkkiä asioita heille ja toimii niinkuin haluaisi, että hoitaja toimisi jos asia osuisi omalle kohdalle.
Tähän asti olen pitänyt omana juttujani ehkä lasten ja nuorten kanssa työskentelyä, vaikka en ole sulkenut pois mitään muuta vaihtoehtoa. En olisi silti välttämättä ikinä uskonut todella rakastuvani myös vanhustyöhön, vaikka ei tämä työ helpoimmasta ja keveimmästä päästä ole. Jännitin alussa myös aivan kamalasti, koska laitoshoito on ollut minulle aiemmin vielä vierasta. Se minkä avulla kuitenkin selvisin alusta ilman suurempia takaiskuja oli se että kysyin kun oli kysyttävää, ja sitä suosittelenkin ihan kaikille. "Tyhmiä kysymyksiä ei ole", on joku viisas jossain joskus todennut, ja uskallan olla tästä täysin samaa mieltä.
Mutta vaikka olen tykännyt minun molemmista kesätöistäni tulee tässä vielä yksi sanonta mieleeni, nimittäin se että ahneella on kakkainen loppu. Rahan tuloa ei voi estää, mutta työuupumuksen merkkejä on jo ilmassa. Tällä hetkellä olen kateellinen kavereilleni jotka saavat surra sitä että eivät keksi mitään tekemistä kesälomalla, minulla taas mitään kesälomaa ei olekaan. Tietysti itse valitsin tieni, mutta kyllä nyt hieman ottaa päähän se valintani. Muistakaa te nyt sitten että nuorena pitää elää ja eivät ne työt maailmasta lopu, siinä taitaa olla uusin mottoni. Ja nauttikaa te lomailijat lomasta, vaikka ei olisikaan sää paras mahdollinen! Lisään vielä: Anteeksi äiti, olit oikeassa kuten aina.
Sanni, Varustamo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti