Kun paraskaveri feidaa

Yleensä jo parhaan kaverin muutto naapurikaupunkiin tuntuu maailman lopulta. Kaikki tietää, että ensin vannotaan että tää ystävyys säilyy, jutellaan Facebookissa vaikka joka päivä, soitellaan ja kyllä me nähdäänkin vielä ainakin viikonloppuisin. Lopulta menee pari kuukautta, uudet kaverit astuu kuvioihin ja niin se yhteydenpito vanhaan jää. Kylmä ja raaka totuus se tuntuu olevan, ettei ystävyys kestä kovin pitkää välimatkaa. Joku saattaa väittää, että tosiystävyys kestää ja ehkä se onkin totta. Varmasti se ei kuitenkaan helppoa ole missään tapauksessa, kun on totuttu näkemään lähes päivittäin. 

 Jos semmonen 30 kilometriä tuntuu ystävyydessä mahdottomalta ja luultavasti tekee ystävyydestä lopun, tai ainakin muuttaa sen muotoa aika suurilta osin, niin mitä tapahtuu jos välimatkaa tulee 16500 kilometriä? Saatatte ihmetellä tai arvailla mistä on kyse, että miks mun ystävä lähtee toiselle puolelle maapalloa. Mun paraskaveri feidaa mut huomenna ja lähtee vuodeksi vaihto-oppilaana Uuteen-Seelantiin. ”Ei sitten yhtään kauemmas päässyt”, te ehkä mietitte. Voin kertoa, että mietin samaa itsekin, mutta tuleehan se olemaan kokemuksena hänelle ihan käsittämättömän upea ja oon onnellinen hänen puolestaan. Sitä haluais silti vaan hypätä jalkaan kiinni eikä päästää irti ikinä.

Hankalaa on se, että näin nuorelle vuosi on hirmusen pitkä aika. Elämää ei osaa kuvitellakaan muutamaa kuukautta pidemmälle. Jos joku kysyy, että ”hei mennäänkö leffaan marraskuun 13. päivä?” niin kuka siihen osaa vastata. Saati sitten jos kyse on ensi kesästä. Asioiden sopiminen ja ikuisen ystävyyden vannominen lohduttaisi, mutta kuka sitä tietää mitä tapahtuu vuoden päästä. Mä toivottavasti olen vuoden päästä lähihoitaja, mutta yhtä hyvin mä saatan olla vaikka mullan alla, kukapa sitä elämästä etukäteen tietää mitään. Tämä paras ystäväni alias maailmanmatkaaja kirjoittaa blogissaan: ”Oon innoissani, peloissani, iloinen, surullinen ja ikävöin kaikkia samaan aikaan.” Yhdyn itsekin lähes kaikkiin näihin tunteisiin, vaikka minä en ole lähdössä minnekään. Nuorena ystävät vain merkitsevät niin paljon. Pyritään kai jonkinlaiseen irtiottoon vanhemmista, mutta ei pärjätä yksinkään, joten ystävien merkitys kasvaa.

 

Nyt kun olen asiaa pohtinut haluan ehdottomasti pitää yhteyttä tähän parhaaseen ystävääni vaihtovuoden aikana. Onneksi on Facebook, mistä lukea kuulumisia, joita voi syventää sitten vaikka sähköpostitse. Myös että tunnistetaan sitten toisemme vuoden jälkeen, täytyy varmaan käyttää Skypeä tai Messengeriä ja web-kameraa. Kiittäkäämme sosiaalista mediaa näistä iloista. Suunnittelin myös, että jos tulee hätätilanne niin nappaan iskän työpuhelimen ja soitan sitten firman piikkiin. Sounds like a plan! Nyt täytyy enää kertoo suunnitelmasta myös tälle maailmanmatkaajalle ennen kuin se lähtee.
 

 

Eilen vietettiin vielä läksiäisiä ystäväporukalla, mutta jotenkin ei sitä lähtöä käsitä vielä. Kun menin ystävän luo, halasin ja annoin läksiäislahjan. Minun suustani pääsi vain: ”Onnea”. Aloin nauraa, että ei se taida ihan oikea repliikki olla tässä kohtaa, mutta en ole aiemmin ollut läksiäisissä. En muista mihin repliikkiin lopulta päädyin, mutta voihan sitä sanoa, että "onnea matkaan". Luulin, että itkisin vasta viikon päästä kun ymmärrän tilanteen, mutta kyllä siinä jossain kohtaa itku tuli kuitenkin vaikka tarkoitus oli juhlia. Tiedän kuitenkin että ystäväni pärjää ja ehkä nyt luotan siihenkin että vuosi menee nopeasti ja minäkin pärjään. Vaikka ei pitänyt vannoa, niin nyt vannon että tää ystävyys tulee säilymään, eikä vuosi tunnu missään.

Sanni, Varustamo