Muistan, kun muutama vuosi sitten kuulin ensimmäistä kertaa termin diginatiivi. Muistaakseni jonkin lehden kolumnissa kirjoitettiin diginatiiveista, nuorista ja lapsista, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet aikana, jolloin internet ja monenlaiset uusimman teknologian välineet ovat erottamaton ja luonnollinen osa arkipäivää.
Diginatiiveille elämä ennen nettiä tuntuu antiikkiselta. Diginatiivit luovivat sujuvasti Facebookin, Twitterin, IRC-gallerian,YouTuben ja monien muiden nettiyhteisöjen maailmoissa. Diginatiivit pitävät yhteyttä ystäviinsä älypuhelimien, Messengerin, Skypen tai muiden sosiaalisten medioiden avulla missä vain, milloin vain. Diginatiivit hyödyntävät sosiaalista mediaa opiskeluissaan ja ehkä työelämässäänkin.
Olen itse syntynyt 80-luvun lopulla, enkä koe olevani aivan sataprosenttisen diginatiivi. Nimittäin muistan vielä esimerkiksi sen, kun meille tuli ensi kertaa kotiin modeemin kautta toimiva Internet, mikä tarkoitti sitä että nettiyhteyden ollessa auki piippasi lankapuhelin varattua. Äiti huusi useammin kuin kerran yläkerrassa tietokoneen ääressä istuvalle veljelleni, että ”Internet kiinni, haluan soittaa Riitalle!”. Nyt tuntuisi uskomattomalta, ettei nettiyhteys olisi lähes joka kodissa kiinteä tai ettei äidillä olisi kännykkää.
Muistan myös sen, kun kotiimme tuli ensimmäinen tulostin. Sen ääni oli niin voimakas, ettei samassa huoneessa juuri tehnyt mieli oleilla samaan aikaan kun laite suolti paperia ulos hyvin hitaasti mutta varmasti, ja tietysti mustavalkoisena. Ensimmäisen kännykkänikin sain vasta 12-vuotiaana.
Uskon, että nämä diginatiivit suhtautuvat esimerkiksi työelämään, sosiaalisiin suhteisiin tai vapaa-ajan viettoon jossain määrin eri tavoin kuin aiemmat sukupolvet, eikä kyse ole pelkästään tavanomaisesta sukupolvien välisestä kuilusta. Internet ja erityisesti sosiaalisen median välineet ovat muuttaneet sosiaalisten suhteiden luomista ja ylläpitoa monin tavoin. Vaikkapa erilaisten vertaisryhmien löytäminen ja niihin liittyminen käy kädenkäänteessä parilla klikkauksella, ja yhteydenpito missä tahansa maailman kolkassa asuviin kavereihin on helppoa, vaivatonta ja arkipäiväistä.
Myös työnteon muodot ovat ehkä monipuolistuneet. Itse esimerkiksi reissailin heinäkuun läppäri kainalossa, ja tein päivittäisen parin tunnin työpanokseni milloin kaverin vierashuoneen sängyltä, milloin mökin kuistilta. Kaikki työntekoon tarvittavat välineet kun oli helppo pakata reppuun: läppäri, hiiri ja nettitikku kulkivat vaivattomasti mukana.
Mutta onko diginatiivius sittenkään välttämättä riippuvainen siitä, milloin ja millaisessa ympäristössä on varttunut? Uskon, että kenestä tahansa voi vanhemmallakin iällä kehkeytyä diginatiivi. Ehkä se onkin kiinni asenteesta, omaksumishalusta, uteliaisuudesta ja innostuksesta uusiin työnteon, viestinnän, verkostoitumisen ja ajanvietteen mahdollisuuksiin. Tullakseen diginatiiviksi ei ehkä tarvitse olla syntynyt digiaikaan, kunhan saa tehokasta digikylvetystä.
Diginatiiveille elämä ennen nettiä tuntuu antiikkiselta. Diginatiivit luovivat sujuvasti Facebookin, Twitterin, IRC-gallerian,YouTuben ja monien muiden nettiyhteisöjen maailmoissa. Diginatiivit pitävät yhteyttä ystäviinsä älypuhelimien, Messengerin, Skypen tai muiden sosiaalisten medioiden avulla missä vain, milloin vain. Diginatiivit hyödyntävät sosiaalista mediaa opiskeluissaan ja ehkä työelämässäänkin.
Olen itse syntynyt 80-luvun lopulla, enkä koe olevani aivan sataprosenttisen diginatiivi. Nimittäin muistan vielä esimerkiksi sen, kun meille tuli ensi kertaa kotiin modeemin kautta toimiva Internet, mikä tarkoitti sitä että nettiyhteyden ollessa auki piippasi lankapuhelin varattua. Äiti huusi useammin kuin kerran yläkerrassa tietokoneen ääressä istuvalle veljelleni, että ”Internet kiinni, haluan soittaa Riitalle!”. Nyt tuntuisi uskomattomalta, ettei nettiyhteys olisi lähes joka kodissa kiinteä tai ettei äidillä olisi kännykkää.
Muistan myös sen, kun kotiimme tuli ensimmäinen tulostin. Sen ääni oli niin voimakas, ettei samassa huoneessa juuri tehnyt mieli oleilla samaan aikaan kun laite suolti paperia ulos hyvin hitaasti mutta varmasti, ja tietysti mustavalkoisena. Ensimmäisen kännykkänikin sain vasta 12-vuotiaana.
Uskon, että nämä diginatiivit suhtautuvat esimerkiksi työelämään, sosiaalisiin suhteisiin tai vapaa-ajan viettoon jossain määrin eri tavoin kuin aiemmat sukupolvet, eikä kyse ole pelkästään tavanomaisesta sukupolvien välisestä kuilusta. Internet ja erityisesti sosiaalisen median välineet ovat muuttaneet sosiaalisten suhteiden luomista ja ylläpitoa monin tavoin. Vaikkapa erilaisten vertaisryhmien löytäminen ja niihin liittyminen käy kädenkäänteessä parilla klikkauksella, ja yhteydenpito missä tahansa maailman kolkassa asuviin kavereihin on helppoa, vaivatonta ja arkipäiväistä.
Myös työnteon muodot ovat ehkä monipuolistuneet. Itse esimerkiksi reissailin heinäkuun läppäri kainalossa, ja tein päivittäisen parin tunnin työpanokseni milloin kaverin vierashuoneen sängyltä, milloin mökin kuistilta. Kaikki työntekoon tarvittavat välineet kun oli helppo pakata reppuun: läppäri, hiiri ja nettitikku kulkivat vaivattomasti mukana.
Mutta onko diginatiivius sittenkään välttämättä riippuvainen siitä, milloin ja millaisessa ympäristössä on varttunut? Uskon, että kenestä tahansa voi vanhemmallakin iällä kehkeytyä diginatiivi. Ehkä se onkin kiinni asenteesta, omaksumishalusta, uteliaisuudesta ja innostuksesta uusiin työnteon, viestinnän, verkostoitumisen ja ajanvietteen mahdollisuuksiin. Tullakseen diginatiiviksi ei ehkä tarvitse olla syntynyt digiaikaan, kunhan saa tehokasta digikylvetystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti